Seurakuntana täytämme tämän lokakuun 26. päivä 70 vuotta. Tätä merkkipäivää juhlimme yhdessä 29.10. klo 15. Seitsemänkymmenen vuoden ikä on merkittävä etappi, ja seitsemänkymmenen vuoden matkaan kuuluu monia asioita. Yksi yhteinen nimittäjä, yhdistävä tekijä voidaan nimetä: se on Jumalan armo.

Seurakunta syntyy vain ja ainoastaan Jumalan armon vaikutuksesta. Ihan ensi tuo armo ilmestyy yksilöihmisen kohdalla. Jumalan armon suurin ilmentymä on ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus, ihmisten syntien sovittaja sekä iankaikkisen elämän takaaja. Hänen kauttaan Jumala osoittaa armoaan yksilöihmiselle toteuttaen sovituksen elämässämme. Kynnys tulla Jumalan luokse on ollut valmius katua ja pyytää anteeksi syntejään. Joillekin tuo kynnys on korkeampi, toisille matalampi johtuen aivan omasta asenteesta. Jumalan asenne jokaista ihmistä kohtaan on armollinen, anteeksiantavainen, rakkaudellinen ja vastaanottavainen.

Kun yksittäiset ihmiset vastaanottavat Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa, syntyy uskovien joukko, joka omalla ajallaan ja tavallaan järjestäytyy seurakunnaksi. Sen rakenteet voivat olla hyvin moninaiset, ne ovat pitkälti toissijainen asia. Tärkein asia seurakunnalle on sen keskuudessa vallitseva Jumalan armo. Tämän armon ilmentymä on keskinäinen rakkaus ja halu kertoa Jumalan armollisuudesta kaikille ihmisille. Tälläkin saralla seurakunnat ovat niin kovin erilaisia, koostuvathan ne meistä ihmisistä. Ehkä emme aina osaa oikealla tavalla osoittaa saamaamme Jumalan armoa toisille ihmisille.

Seitsemäänkymmeneen vuoteen mahtuu monia asioita. Siihen mahtuu inhimillistä surua rakkaiden poistuessa keskuudestamme. Siihen mahtuu murhetta niistä, jotka jostakin syystä ovat vetäytyneet taka-alalle tai jopa kokonaan poistuneet seurakunnan yhteydestä. Joskus keskustellessa seurakunnan keskuudesta syrjäytyneen ystävän kanssa kuulee sanottavan: ”kynnys tulla on niin korkea”. Seurakunnan kynnyksen ei milloinkaan tulisi olla korkeampi kuin on se kynnys, joka on ihmisen ja Jumalan välissä. Ihmisen ja Jumalan välisen kynnyksen nimi on armo. Jumala on tehnyt sen niin matalaksi, että sen ylitse voi jokainen ihminen käydä.

Edelleen tänään, aivan kuten 70 vuotta sitten, tie Jumalan ja Hänen seurakuntansa yhteyteen kulkee saman kynnyksen yli. On sitten kysymys ensi kertaa tai uudelleen mukaan tulevasta. Edelleenkin Jumala takaa anteeksisaamisen ihmiselle, joka Häntä Jeesuksen Kristuksen kautta lähestyy. Kun näin pääsee tapahtumaan, ei kynnys seurakunnan yhteyteenkään ole sen korkeampi. Kun me saamme ensin elää todeksi Jumalan armon, silloin moni muu seikka muuttuu toissijaiseksi. Anteeksisaaminen ja anteeksiantamus tulee mukaan silloin, kun olemme valmiit astumaan Jumalan eteen ja saamaan armon omaan elämäämme.

Toivotan jokaiselle siunauksellista ilojuhlaa juhliessamme seurakuntamme 70 vuotta. Tähän asti on Herra meitä auttanut, ja tästä eteenkin päin vain Hän kykenee auttamaan ja ylläpitämään.

Kauko O. Uusila
pastori

”parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille”, (Luuk. 24:47, KR 33/38).

Syksy on seurakunnan toimintakalenterissa monen erilaisen työmuodon uudelleen käynnistämisen aikaa. Menneinä vuosikymmeninä kesäkuukaudet olivat suurten toimintojen aikoja. Seurakunnat kierrättivät valkoista telttaa paikkakuntansa eri osissa. Viikko viikon jälkeen, keskiviikosta sunnuntaihin kaikui Evankeliumin pelastussanoma kylillä ja kujilla. Se vaati monien uskovien sitoutumista ilta toisensa jälkeen. He luopuivat oikeutetuista vapaistaan, kauniista kesäilloista järven rannoilla saadakseen olla mukana viemässä sanomaa syntien anteeksisaamisesta ihmisten kuulolle. Kuorot, lauluryhmät kaiuttivat ilosanomaa sävelin. Useat uskovat kertoivat siitä, kuinka Jeesus oli heidät pelastanut ja millaiseksi heidän elämänsä oli muuttunut sen jälkeen.

Ajat ovat muuttuneet. Vain harvoissa paikoissa näkyy enää pientä valkoista hyvän sanoman telttaa. Harvoissa kaupungeissa pystytetään suurempaakaan telttaa kesäjuhlia varten. Kuitenkaan yksi asia ei ole muuttunut. Seurakunnan ydintehtävä, julistaa sanomaa pelastuksesta kaikille luoduille.

Ajat ja tavat voivat muuttua, mutta seurakunnan sanoma ei muutu. Jokaisen uskovan etuoikeus on todistaa ja tuoda ihmisten tietoisuuteen oma pelastuskokemuksensa. Me voimme käyttää varallisuuttamme ja kampanjaluonteisesti postittaa Hyvä Sanoma -lehden jokaiseen paikkakuntamme kotiin, aivan kuten tänä Suomen 100-vuotisjuhlavuotena teimme. Suuri kiitos siitä jokaiselle lahjoittajalle, joka teki mahdolliseksi tämän jakelun.

Mutta, onko yksi tapahtuma riittävä? Riittääkö joku erityinen tapahtuma muutaman kerran vuodessa täyttämään seurakunnan ydintehtävän? Olisiko sittenkin niin, että seurakunnan jokaisessa työmuodossa tulisi vahvasti olla läsnä Jeesuksen elämää muuttavasta voimasta kertominen, julistaminen? Pitäisikö Evankeliumin olla läsnä eripuolilla kaupunkiamme? Tulisiko Evankeliumilla olla jalat, kuuntelevat korvat? Mitä jos Evankeliumilla olisi kasvot, sinun kasvosi, minun kasvoni? Mitä mahtaisi tapahtua, jos paikkakunnallemme ilmestyisi kymmeniä tai satoja ihmisiä, jotka peittelemättä, epäilemättä, arkailematta antaisivat omat kasvonsa Evankeliumille?

Jeesus sanoi, että tämä Evankeliumi tulisi julistaa kaikille kansoille. Kun hän antoi toimeksiannon, hän kohdisti sen jokaiselle niistä, jotka olivat hänen seuraajiaan. Tuota kertomisen etuoikeutta ei annettu vain joillekin harvoille, esimerkiksi papistolle. Jokainen, joka oli saanut syntinsä anteeksi, sai kertoa siitä naapurilleen, ystävälleen, sukulaisilleen, kenelle ikinä se oli mahdollista.

Kun nyt käynnistelemme syksyistä ja talvista toimintaamme, voisiko tämä seurakunnan ydintehtävä, sen sisältö sävyttää seurakuntamme jokaista työmuotoa. Lapset, nuoret, nuoret aikuiset, kaiken ikäiset antaisimme kasvomme, kätemme, jalkamme sille pelastussanomalle, jota meille on annettu oikeus julistaa. Kaupunkimme asukkailla on oikeus kuulla Evankeliumin sanoma, nähdä syntinsä anteeksi saanut ihminen, saada omat syntinsä anteeksi.

Kauko O. Uusila
pastori

Syksyllä 2014 kutsumustietoisuuteni vahvistui ja päätös pastoraalityön M.A. -opintojen suorittamisesta Iso Kirja -opistossa kypsyi. Olin silloin palvellut Hausjärven kunnassa opettajana ja rehtorina 28 vuoden ajan. Syksyllä 2015 aloitin sitten päätoimisen opiskelun.

Nyt opinnot ovat päätöksessä ja on riemullista palata samoille tutuille Riihimäen seuduille. Tunnen kiitollisuutta tästä mahdollisuudesta palvella Kotikirkossa pastoraalityön harjoittelijana 1.8. alkaen. Olemme tyytyväisiä ja innoissamme vaimoni Annen kanssa saadessamme jälleen tauon jälkeen hengellisen kodin. Teenkin itselleni kysymyksen: Miten meidän tulisi tässä ajassa palvella?

Vaikka näemme rakkauden kylmenemisen ympärillämme, meillä on kuitenkin todellinen ylistyksen aihe, Jumalallinen rakkaus, joka ei koskaan kylmene. Rakkaus palvelutyön perustana luo todellisen vastavoiman kaikelle ajassamme ilmenevälle kylmyydelle. Miten saamme tarvittavan rakkauden? Miksi Raamattu
varoittaa rakkauden kylmenemisestä? Mikä saa aikaan kylmenemisen?

On yllättävää huomata Ilmestyskirjassa Efeson, Filadelfian ja Laodikean seurakuntien todellinen ero ja ymmärtää rakkauden kylmenemisen todellinen syy. Filadelfian seurakunnalle kirjoitettiin: ” Minä tunnen sinun tekosi, ja katso, minä olen antanut sinun eteesi avatun oven, jota kukaan ei pysty sulkemaan, koska sinun voimasi on vähäinen ja olet pitänyt minun sanani, etkä kieltänyt minun nimeäni”. (Ilm. 3:8) Filadelfian seurakunnan oikea tila Herramme edessä perustui oman voiman vähäisyyden tiedostamiseen.

Miksi sitten Laodikeassa rakkaus oli kylmennyt ja se oli enää haalea? ” Koska sinä sanot, että olet rikas ja menestynyt, etkä mitään tarvitse, etkä tunne, että sinä olet sairas ja kurja, ja köyhä ja alaston.” (Ilm. 3:17) Laodikea oli omahyväisyyden tilassa omasta mielestään palava, ja siksi rakkaus oli kylmentynyt haaleaksi. Efesoa varoitettiin tällaisesta tilasta: ” Mutta se minulla on sinua vastaan, että olet jättänyt ensimmäisen rakkautesi. Muista, mistä olet tullut ulos, ja tee ensimmäisiä tekoja. ” (Ilm. 2:4-5) Efeson piti muistaa, millaista uskonelämä oli silloin kun Kristuksen rakkaus ja syntien anteeksisaaminen oli ainut tie ulos synnin maailmasta ja omat voimat olivat lopussa.

Näistä arameankielisen UT:n käännösteksteistä huomaamme vastaukset kysymyksiin. Omavoimaisuus ja omavanhurskaus saivat aikaan rakkauden kylmenemisen. Filadelfiassa tilanne oli päinvastainen. He tiesivät, että heillä ei itsellään ole voimaa.

Elämme laittomuuden ja väkivaltaisuuden aikaa ja se tuo ilmapiirin, jossa meidän on valvottava, ettei omavanhurskaus ja omavoimaisuus pääse valtaan ja rakkaus kylmene. Meidän on annettava Hengen täyttää itsemme ja samalla Jumalan rakkaus vuodatetaan sydämiimme vastavoimaksi kylmenemiselle.

Herrani! – Kiitos, että sinun rakkautesi ei koskaan kylmene!

Seppo Kaski

”…huomatessaan, miten rajusti tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. ”Herra, pelasta minut!” hän huusi.”, (Matt. 14:30, 24-33).

Pietarin kävely vetten päällä herättää monissa meistä suurta mielenkiintoa. Se asettaa eteemme tapahtuman jonka ulottuvuus on meidän kokemuksiemme ulkopuolella. Toisaalta, hänen uskalias pyyntö koskettaa suurta osaa meistä. Haluan kiinnittää huomiotamme yhteen erityiseen hetkeen lukemassamme kertomuksessa. Hetkeen, jolloin tuulen voima ja aaltojen raivo tekivät lopun tuosta opetuslapsen hetken kestäneestä urhoollisesta ”seikkailusta”.

Suuret aallot ja niiden raivo eivät ilmaantuneet silloin kun Pietari käveli vetten päällä. Raamatun teksti osoittaa meille, että opetuslapset olivat jo hyvän matkaa rannasta ja he soutivat vastatuuleen (14:24). Olosuhteet olivat jo olemassa. Siihen hetkeen asti tuuli ja aallokko eivät olleet heille enempää kuin haitta, joka vaati hieman enemmän voimia soutaessa. He olivat tottuneet tällaisiin olosuhteisiin. Ihan samalla tavoin usein me elämme vaikeuksien ja ahdistusten ympäröimänä ilman, että niillä on suurtakaan vaikutusta elämäämme.

Kun Pietari astui pois veneestä aallokon keskelle, aallot olivat edelleen ne samat kuin hänen ollessaan veneessä. Vetten päällä kävelemisen hurma tai Kristus itse vaikuttivat sen, ettei hän kiinnittänyt huomiotaan ympärillä vellovaan veteen. Hän oli täysin keskittynyt haasteeseenkävellä vetten päällä kohti Jeesusta. Samoin mekin, erityisen hengellisen kokemuksen hetkinä, emme edes huomaa elämässämme olevia eriasteisia vastoinkäymisiä. Niiden olemassaolo ei häiritse hengellistä elämäämme.

Kuitenkin, yhdessä hetkessä Pietari kääntää katseensa pois Jeesuksesta ja katsoo ympärillä myrskyävää merta. Hän näkee ne samat aallot, jotka ovat olleet heidän ympärillään koko yön. Mutta nyt hänen tilansa oli muuttunut. Yhtäkkiä hän näkee kaiken ylen uhkaavana ja vaarallisena. Nyt niiden samojen aaltojen näkeminen täytti Pietarin pelolla, joka halvaannutti hänet ja katkaisi dramaattisesti tuon ihanan kokemuksen kävellä vetten päällä. Hän alkoi vajota veteen ja ainoastaan Jeesuksen nopea väliintulo pelasti hänet hukkumiselta.

Mitä tästä voisimme oppia? Usein uskomme, että meidän elämämme tasapainoa järkyttää joku tietty tapahtuma tai olosuhde. Pietarin kokemus kuitenkin opettaa meille, että ei meidän elämämme tasapainoa järkytä niinkään ympärillä olevat olosuhteet, vaan se, miten me näemme ne. Vaikeudet ja ahdistukset ovat aina ympärillämme. Sama myrskyävä meri ympäröi Pietaria hänen ollessaan veneessä, kävellessään vetten päällä ja ollessaan uppoamassa aaltoihin. Se mikä tilanteessa muuttui, oli Pietarin oma perspektiivi ja ajatus ympäröivistä aalloista.

Kuinka reagoit ja käyttäydyt kriisiaikoina?
Mitä käytöksesi kertoo sinusta itsellesi?
Mitä voisit tehdä, että reaktiosi, käytöksesi olisi
hengellisempää, kun kohtaat vaikeuksia?

Kauko O. Uusila
pastori

Sanna on innostunut jostain japanilaisesta KonMari-ideasta, jossa tavoitteena on päästä eroon kaikista turhista tavaroista. Niinpä niitä ”turhia” tavaroita on välillä löytynyt, jopa kirpputoreilta, josta olen ostanut takaisin niitä ”turhia” tavaroita. Huomaan kuitenkin, että paljon on sellaista mitä ilmankin tulee toimeen ja jotka eivät ole välttämättömiä. Samoin hengellisissä elämässä on asioita, joista Paavali kirjoittaa, että kaikki on luvallista, mutta kaikki ei rakenna. Meidän pitäisi siis uskovina oppia elämään niin, että teemme viisaita ratkaisuja suhteessamme itseemme, lähimmäisiimme ja Jumalaan. Yksi sellainen rakentava asenne ja valinta on oppia antamaan anteeksi. Jeesus antoi hyvän esimerkin, kuinka vaikeissa tilanteissa oikealla asenteella hengellisellä asenteella voidaan selvitä ilman katkeruutta ja kuinka voidaan voittaa pettymys, katkeruus ja jopa viha niiden aiheuttajia ohtaan. Jeesus rukoili: ”Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.” Usein on vaikeaa tunnustaa, että olen tehnyt väärin. Selittelemme ja puolustelemme tekojamme esim. sanomalla: – enhän minä, mutta kun sinä, jos et olisi sanonut niin en olisi´… On vaikea nähdä omia virheitä ja tunnustaa ne anteeksipyytämällä.

Anteeksiantaminen on merkitykseltään todella hieno asia. Kreikkalainen sana sisältää ajatuksen ”päästää irti”. Kun annamme anteeksi me samalla päästämme irti meitä loukanneesta ihmisestä. Anteeksiantaminen on välttämätöntä mielen vapauden saavuttamiseksi. Mielen vankila kestää niin kauan kun henkilö pystyy antamaan anteeksi. Jotkut eivät tähän pysty, kuten kuoleva mies kutsui vihamiehensä luokseen ja sopi riita-asiat hänen kanssaan. Kun vihamies oli poistumassa, niin kuoleva mies ei malttanut vaan lisäsi, ”mikäli minä parannun, niin vanhat riidat astuvat jälleen
voimaan.”

Anteeksiantaminen on tärkeää myös siksi, että anteeksiantamattomuus voi sairastuttaa. Tunnettu sveitsiläinen lääkäri ja kirjailija Paul Tournier on todennut, että suurin osa sairauksista johtuu ns. psykosomaattisista tunnetiloista. Hänen mukaansa ihmisen psyykkinen rasittuminen saa aikaan päänsärkyä, tulehduksia, sydänvaivoja, ja muita vakavia sairauksia. Hän myös totesi, että olemme niiden ihmisten vankeja, joille emme pysty antamaan anteeksi. Raamattu opettaa lukijoitaan, miten välttää kyseisiä sairauksia ja vankeutta, – antamalla anteeksi. Vilpitön anteeksiantaminen on parantava prosessi. Ihmisen koko olemus pääsee vapaaksi kielteisistä tunteista, jotka tukehduttavat elämää. On siis viisasta antaa anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.

Anteeksiantaminen on uskovalle oikeastaan ”must” eli välttämätön pakko. Jumalallisen anteeksisaamisen ehtona on anteeksi antaminen. Jeesushan sanoi, (Matt. 6:15 ”Mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Taivaallinen Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”.

Tunnettu hollantilainen Jumalan palvelija Corrie ten Boom oli isänsä ja sisarensa Betsyn kanssa Ravensbrukin keskitysleirillä. Hän joutui kokemaan jotain sellaista missä hänen ylpeytensä riistettiin häneltä täysin, kun hänen piti seista alastomana vartijoiden edessä odottamassa suihkuvuoroaan. Kun hän pääsi vapaaksi keskitysleiriltä, hän rukoili, että hän olisi valmis menemään mihin tahansa maahan kertomaan Jeesuksesta, mutta hän ei halunnut mennä Saksaan. Muistot olivat liian kipeitä, olivathan hänen isänsä ja sisarensa kuolleet keskitysleirillä. Kuitenkin Herra pyysi Corrieta menemään juuri Saksaan. Jumalan suunnitelma oli parantaa Corrie ja myös saksalaisia. Kun Corrie oli puhunut eräässä auditoriossa Saksassa, niin hänen luokseen puhujakorokkeelle tuli mies. Corrie tunnisti miehen erääksi keskitysleirin vartijaksi. Mies lähestyi Corrieta ja pyysi häneltä anteeksi. Corrie rukoili hiljaa mielessään: ”Jumala, minä en voi antaa hänelle anteeksi. Hän ja kaikki muut ovat vastuussa sisareni kuolemasta.” Herra sanoi Corrielle lempeästi: ”Anna hänelle anteeksi minun tähteni. Corrie oli kuuliainen sisäiselle kehotukselle. Hän ojensi kätensä miestä kohden ja samalla kun heidän kätensä tarttuivat puristukseen Corrie tunsi anteeksiantamuksen tulvan käyvän lävitseen ja hän vapautui siitä katkeruudesta ja vihasta, jota hän oli tuntenut mm. tuota miestä kohtaan. Anteeksiantaminen on samalla tahdon ja kuuliaisuuden asia. Rukoile Herraa antamaan sinulle voimaa antamaan anteeksi niille, jotka ovat sinua loukanneet.
On ihana olla vapaa.

Henry Hedman

Veljet, minä johdatan teidät tuntemaan sen evankeliumin, jonka minä teille julistin, jonka te myöskin olette ottaneet vastaan ja jossa myös pysytte ja jonka kautta te myös pelastutte, jos pidätte siitä kiinni semmoisena, kuin minä sen teille julistin, ellette turhaan ole uskoneet. (1. Kor. 15:1,2).

Lukemissamme Raamatun jakeissa apostoli Paavali muistuttaa korinttilaisia siitä, kuinka he evankeliumin julistuksen kautta olivat pelastuneet. He olivat kuulleet Paavalin saarnan, uskoen he vastaanottivat sen ja näin he olivat päässeet osallisiksi Kristuksen lunastustyön siunauksista.

Roomalaisille Paavali kirjoitti, että evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi (Room.1:16). Evankeliumin, Hyvän Sanoman julistamisen kautta, Pyhä Henki saa ihmisen sisimmässä aikaan syvän tietoisuuden synnistä ja omasta avuttomuudesta. Evankeliumiin uskovalle ja sen ilmoittaman Jeesuksen vastaanottavalle, Pyhä Henki osoittaa syntien anteeksisaamisen. Samaa evankeliumia, sanomaa Jeesuksesta ihmiskunnan vapahtajana, jota toiset pilkaten hyljeksivät, Jumala käyttää näyttääkseen suuren voimansa.

Ihminen on taipuvainen vastaanottamaan ja uskomaan jotain paljon monimutkaisempaa. Olemme halukkaampia ravitsemaan suurta egoamme, minäämme asioilla, joita on vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampi toteuttaa. Jumala vain pyytää ihmistä uskossa vastaanottamaan evankeliumin hyvän sanoman, että ihminen koko sydämestään hyväksyisi sen, mitä Jumala Kristuksen kautta, puhtaasta armosta on valmis antamaan: kaikkien syntien anteeksisaamisen, iankaikkisen elämän ilmaisen lahjan, ainoastaan uskon kautta Häneen.

Paradoksaalisesti, järjenvastaisesti juuri tämä tekee evankeliumin monelle niin vastenmieliseksi. Sen vastaanottaminen merkitsisi syntisyyden myöntämistä ja oman voimattomuuden tunnustamista Jumalan edessä. Syntiselle ihmiselle on mieluisampaa harrastaa uskontoa, joka antaa ohjeita, miten Jumalaa tulisi miellyttää saavuttaakseen Hänen mielisuosionsa. Tämä kaikki, ilman velvoitetta uskoa evankeliumin sanoma siitä, mitä Hän teki poikansa Jeesuksen kautta meidän pelastumiseksemme.

On totta, että evankeliumi nöyryyttää inhimillisen ylimielisyyden ja samaan aikaan se korostaa yksinomaan Jumalan armoa Jeesuksessa Kristuksessa. Juuri tästä syystä se onkin niin voimallinen. Evankeliumi, Hyvä Sanoma Jeesuksesta on sanoma juuri sinulle. Uskoen ja vastaanottaen se koituu sinulle pelastukseksi.

Kauko O. Uusila
pastori

Ja Herran enkeli ilmestyi hänelle ja sanoi hänelle: “Herra olkoon sinun kanssasi, sinä sotaurho!”… Hän vastasi hänelle: “Oi, Herra, millä minä vapautan Israelin? Minun sukunihan on heikoin Manassessa, ja minä itse olen kaikkein vähäisin isäni perheessä”. (Tuom.6:12,15).

Kun Herran enkeli ilmestyi Gideonille, hän oli hyvin alavireisellä mielellä. Vuosia olivat midianilaiset ahdistaneet ja sortaneet israelilaisia. He ryöstelivät israelilaisten maita ja veivät parhaan osan heidän sadostaan. Juuri tuolla hetkellä, kun enkeli ilmestyi, oli Gideon puimassa nisuja kätkeäkseen ne midianilaisilta.

Huomaa, miten päinvastaiset ovat Herran enkelin ja Gideonin toisilleen esittämät tervehdykset. Enkeli puhuttelee Gideonia ”sotaurhona”. Nuori israelilainen ei kuitenkaan kokenut olevansa niin suuri ja voimallinen sankari. Päinvastoin: hän ajatteli perheensä heikkoutta, köyhyyttä ja omaa pienuuttaan sukunsa keskellä. Hän oli tottunut olemaan henkilö, joka ei herättänyt kiinnostusta kenessäkään. Gideon katselee siinä omia mahdollisuuksiaan, omasta näkökulmastaan ja toteaa: ”Oi, Herra, millä minä vapautan Israelin?”

Tämä kertomus nostaa eteemme jälleen yhden suuren jumalallisen salaisuuden. Voidaksemme olla menestyksellisiä asioissa, jotka Hän on elämäämme suunnitellut, ei ole niin tärkeää se, miltä näytämme tai miltä meistä itsestämme tuntuu. Tärkeintä on se, millaisina Jumala meidät näkee! Saara, Aabrahamin puoliso, näki itsensä ikääntyneenä ja kuihtuneena, steriilinä naisena. Jumala näki hänessä kansojen äidin. Mooses ajatteli huonoa sanallista ilmaisukykyään, käyttökelpoisena vain lammaspaimenen toimessa. Herra näki Mooseksessa miehen, joka tulisi vapauttamaan israelilaiset Egyptin orjuudesta. Kun Ananias katseli Saulusta, hän näki vain seurakunnan vainoajan. Kun Herra katseli samaa miestä, Hänen edessään oli mies, joka tulisi viemään evankeliumin pakanoiden keskuuteen.

Millaisena sinä näet itsesi? Näetkö itsesi onnettomana, ihmisenä, jolla on vain vähän kykyjä? Luuletko, että Jumala näkee sinut samalla tavalla? Jos eteesi ilmestyisi Herran enkeli, miten luulet että hän sinua tervehtisi?

On totta, että Gideon oli vähäisen suvun jäsen. Olosuhteemme eivät kuitenkaan ole varsinainen ongelmamme. Varsinainen ongelma on siinä, että uskomme vähäisen tilamme vaikuttavan Jumalan suunnitelmiin kohdallamme. Herralle vähäisyytemme ei ole ongelma toteuttaa suunnitelmiaan elämässämme ja kauttamme. Lopultahan on kyse siitä, että Hän itse tekee työn, emme me. Enkeli ei sanonut Gideonille: ”mene ja etsi keinoja voittaa” vaan: ”Minä olen sinun kanssasi, ja sinä voitat”. Hyvä lukijani, nämä ovat myös Jeesuksen sanat sinulle.

Kauko O. Uusila
pastori

””sinä päivänä… annan heidän asua turvassa”
(Hoosea 2:18, KR1933/38)

Aloittaessamme uutta vuotta ajatuksemme usein täyttyvät toiveista jostakin paremmasta, uudesta, edes jonkun särkyneen asian tai ihmissuhteen eheytymisestä. Kuluneen vuoden aikana olemme jälleen joutuneet todistamaan useaan otteeseen sodan, terrorismin sekä monen muun seikan ympäristöömme luomaa epävakautta. Ne luovat mieleemme pelkoa, epävarmuutta tulevaisuutta ja myös tätä päivää kohtaan. Koko luomakunta, niin ihmiset kun eläimet ovat osa tuota levottomuutta ja rauhattomuutta. Toive jostakin paremmasta on ihmiselle luontainen ajatus.

Lyhyen, profeetta Hoosean kirjasta lainatun tekstimme keskeinen ajatus on rauha. Rauha, jota suuri osa ihmiskunnasta kaipaa. Rauhan ja levon kaipuu, joka näkyy niin koskettavalla tavalla sotien keskellä elävien lasten silmistä. Ihminen on kykenevä tekemään rauhansopimuksia. Kuitenkin, profeetta Hoosea puhuu meille rauhasta, jota ei saa aikaan ihminen vaan iankaikkinen Jumala.

Hoosea kirjoittaa Herran sanan, jonka mukaan Jumala on tekevä ”liiton”, jonka tuloksena on oleva lepo ja rauha. Jumala sanoo Hoosean kautta: ”jousen ja miekan ja sodan minä särjen maasta”. Silloin rauha on oleva todellinen, koska sitä rikkovat tekijät ovat tulleet särjetyiksi.

Tämän rauhan seurauksena on turva ja lepo. Joissakin vieraskielisissä Raamatuissa jakeen viimeiset sanat on käännetty: ”annan heidän nukkua rauhassa”. Tämä on enemmän kuin vain saada hetken lepo, rauhoittua hetkeksi, nukkua hetki häiriöttä. Silloin on oleva rauhan tila, joka ei horju. Siinä toteutuvat tutun paimenpsalmin 23 sanat: ”viheriäisille niityille hän vie minut lepäämään”. Ihminen ei milloinkaan löydä todellista rauhaa ja lepoa ennen kuin Jeesus Kristus, itse Rauhanruhtinas, saa asettaa sen läsnäolonsa kautta jokaisen sydämeen.

Lukijani, millainen on sinun rauhasi? Nukutko rauhassa? Häiritsevätkö lepoasi, untasi sisälläsi myllertävät levottomuudet? Vai saatko painaa hyvillä ja levollisin mielin pääsi tyynyllesi? Haluaisin muistuttaa sinua profeetta Jesajan sanoin: ”Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu… Rauhanruhtinas”. Anna hänen olla elämäsi ohjaaja. Anna hänen särkeä elämästäsi kaikki rauhaa ja lepoa rikkovat tekijät.

Kauko O. Uusila
pastori

”Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa”
(Luuk. 2:3, RK).

Eipä Keisari Augustus ajatellut olevansa osaJumalan suurta suunnitelmaa kirjoittaessaan säädöstään verokirjauksesta. Jokaisen perheen oli matkattava kotiseudulleen. Aivan kuten profeetat jo aikoja ennen olivat kirjoittaneet, Jeesuksen tuli syntyä Beetlehemissä. Näin Jeesuksen vanhemmat olivat kotiseudullaan ”jouluna”.

Jokainen meistä on jossain elämänsä vaiheessa tutustunut joulunaikaisiin linja-autoasemiin, lentokenttiin tai ruuhkaisiin maanteihin. Äkkiä päätellen voisi ajatella, että kaikille on tullut samaan aikaan yllättävä tarve päästä jouluksi kotiin. Miksi useimmat meistä kaipaavat jouluksi kotiin? Yksi syy voisi olla, että siellä ovat meille rakkaat ihmiset.

Nykyään kotia voidaan kuvata mitä ihmeellisimmillä käsitteillä. Kuulemme puhuttavan perheväkivallasta. Erityisesti lapset joutuvat kohtaamaan monissa kodeissa paljon kärsimystä. Tällaiset kodit kärsivät usein rakkaudettomuuden läsnäolosta. Monelle on helpompaa raivostua kotona kuin työpaikallaan. Omassa kodissa on yksinkertaisempaa olla itsekäs kuin ystävän kotona.

Paavali kuvaillee puolisoiden välistä rakkautta kirjeessään efesolaisille (5:25-33). Hän opettaa, että todellisessa kodissa on runsaasti rakkautta. Rakkautta, joka sietää virheitä ja erheitä. Antaa anteeksi rikkomuksia. Rakkautta, joka sovittaa yhteen. Rakkautta, joka synnyttää lämpimiä ihmissuhteita. Rakkauden täyttämä koti on paikka, jossa jokainen on arvokas. Se on koti, jossa koen olevani rakastettu. Tällaisiin koteihin me usein teemme matkaa joulun aikaan. Ollaksemme yhdessä niiden kanssa joita rakastamme ja jotka rakastavat meitä. Tällaisissa kodeissa myös usein sovitaan riitoja ja rikkimenneitä asioita.

Jumalan suuri rakkauden lahja tälle maailmalle on Jeesus Kristus. Apostoli Johannes kirjoittaa evankeliumissaan: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa…”. Tämän suuren rakkauden osoituksen välityksellä Jumala kutsuu meitä, Hänen luomiaan, kotiin. Kokemaan rakkautta, hyväksyntää ja anteeksiantoa. Jumala rakasti ja rakastaa edelleen meitä niin paljon, että on valmis vastaanottamaan meidät virheistämme ja varjopuolistamme huolimatta.

Ystävä, kun omalla kohdallasi hiljennyt joulun viettoon, niin muista, että sinulla on Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalan hyväksyntä. Hän kutsuu sinua rakkautensa yhteyteen, sovintoon. Tänä jouluna hän kutsuu sinua kotiin, sopimaan rikkimennyt yhteytesi. Sinä olet Jumalalle rakas.

Siunattua Joulun aikaa
Kauko O. Uusila
pastori

Vielä minä sanon teille: jos kaksi teistä maan päällä sopii keskenään mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. (Matt. 18:19,20 RK).

Minun täytyy tunnustaa, että usein vaivaannun lukiessani edellä olevia jakeita. Ne pitävät sisällään julistuksia, joita on vaikea ymmärtää ja joiden toteutumista vähemmän näkee seurakunnan sisällä.

Teksti väittää uskomattomalla tavalla, että ”jos kaksi teistä sopii maan päällä mistä asiasta tahansa… he saavat sen minun Isältäni…”. Tarkoittaako Jeesus todellakin näillä sanoilla, että Jumala toimisi sen mukaan, mitä me maan päällä päätämme? Näin ainakin päällisin puolin näyttäisi olevan! Ihan tosissaan, tekisikö Jumala mitä me pyydämme?

Tällaisissa tilanteissa usein alamme selittämään ja pyörittelemään sanojen merkitystä. Silti, ainakin tässä kohdassa, tuo vaivaava tekijä ei tunnu katoavan. Tuo mahdollisuus, että Jumala toimisi pyyntömme mukaisesti, on meille annettu. Jostain kumman syystä sen ilmeneminen keskuudessamme on todella harvinaista. Miksi? Koska toteutuminen riippuu siitä, että kahden tai kolmen on sovittava yhdessä. Julistus on yksinkertainen mutta toteuttaminen varsin hankalaa. Meidän väsymätön sitoutumisemme itseemme.
Haluamme olla omien ajatustemme omistajia. Minähän sen keksin, se kuuluu minulle. Juuri tällainen asenne estää meitä tekemästä sitovia sopimuksia muiden kanssa.

Mitä sitten sanoisin tekstimme toisesta osasta? Kuinka usein olenkaan kuullut ja julistanut jonkin asia tapahtuvaksi, koska Jeesus on läsnä, onhan kaksi tai kolme koolla. Onko asia lopultakaan niin ksinkertainen? Kaksi tai kolme kristittyä koolla ja Jeesus on automaattisesti läsnä? Miten Hän olisi läsnä Jumalan toimintaan vaikuttavaa yhteistä sopimista varten, jos näiden kahden tai kolmen ainoa yhteinen sopimus on rukoilla yhdessä?

Hänen läsnäolonsa ehtona ei ole kahden tai kolmen kokoontuminen, ei edes oleminen samassa paikassa. Kaiken edellä mainitun pitää tapahtua Hänen nimessään. Toisin sanoen, heidän tulee myöntää, että yhteen kokoontuessaan heidän on yhteisesti taivuttava Hänen personansa alaisuuteen. Pelkkä yhteen kokoontumisemme ei välttämättä tarkoita minun tai uskon veljieni ja sisarteni taipumista Jeesuksen alaisuuteen. Kun Jeesuksen omien yhteisönä taivumme Hänen edessään, tapahtuu se myös toinen toistemme edessä. Ainoastaan silloin, kun olemme valmiita antamaan saman kunnian muille läsnä oleville, tulee Jeesuksen läsnäolosta mahdollista.

Ajattele:
Mikä ihmeellinen todellisuus!
”Olen heidän keskellään”.
Hän ei samaistu yksilöön, ei aseta ketään
etusijalle toisen kustannuksella. Hän on
heidän keskellään. Hän on uskonyhteisön
Jumala. Samalla tavalla kaikkien tavoitettavissa
oleva ja samalla valmis siunaamaan
jokaista.

Kauko O. Uusila
pastori

Kun hän kuuli, että tulija oli Jeesus Nasaretilainen, hän alkoi huutaa: ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Monet nuhtelivat häntä saadakseen hänet vaikenemaan, mutta hän huusi vielä kovemmin: ”Daavidin Poika, armahda minua!”.
(Mark. 10:47:48, RK).

Lukemamme jakeet ovat osa Jeesuksen ja sokean Bartimeuksen tapaamisesta. Hän oli mies, joka joutui hankkimaan elantonsa kerjäämällä. Tavata joku kadulla kerjäämässä elantoaan ei sinänsä ole vieras ilmiö oman aikammekaan yhteiskunnassa. Bartimeus vietti päivät kadulla tehden tarkkoja havaintoja ympärillään tapahtuvista asioista. Myös kaupungin väki tunsi hänet, olihan hän joka päivä samassa paikassa apua pyytämässä.

Markus ei mainitse tekstissään hetkeä tai tapaa, jolla Bartimeus tuli tietoiseksi Jeesus Nasaretilaisen olemassaolosta. On kuitenkin selvää, että hän oli tarkoin selvillä kaikesta, mitä Jeesuksesta kerrottiin. Lukemamme jakeet antavat meille suuren opetuksen peräänantamattomuuden positiivisesta, myönteisestä merkityksestä.

Kertomus Bartimeuksesta opettaa meille, että saavuttaaksemme muutoksen elämässämme tulee meillä olla ainakin jonkin asteinen tyytymättömyys nykytilaamme. Tämä on jonkin uuden alku. Eipä silti, ei kaikenlainen tyytymättömyys johda meitä etsimään jotain parempaa. Monet ajautuvat tyytymättömyydessään syvään katkeruuteen ja närkästyneisyyteen.

Kertomus opettaa meille myös toisen totuuden. Voidaksemme saavuttaa muutoksen elämässämme tarvitsemme vankkumattoman uskon siihen, että Jeesuksella on juuri se, mitä me etsimme ja tarvitsemme. Bartimeusta ehkä auttoi hänen vammaisuutensa. Häneltä puuttui yksi jokaisen ihmisen elämälle kuuluva perusasia, näkökyky. Se pakotti hänet kerjäläiseksi ja olemaan toimeentulossaan riippuvainen muiden ihmisten armeliaisuudesta. Hänellä ei ollut paljoa menetettävää, inhimillisesti ajatellen kaikki oli jo menetetty. Mutta hän uskoi, että Jeesus voisi auttaa häntä. Hän oli valmis etsimään tuota apua hintaan mihin hyvänsä, vaikka huutamalla.

Vielä voimme oppia kolmannenkin asian. Voidaksemme saavuttaa muutoksen elämässämme meidän tulee sulkea korvamme kaikilta lannistavilta tekijöiltä. Kun sokea Bartimeus huusi Jeesusta avukseen, löytyi heti hänen ympäriltään niitä, jotka olivat valmiina lannistamaan ja vaientamaan hänet. Liian usein sallimme, että meidät hädän keskellä vaiennetaan. Joskus meidät vaientaa omat pelkomme, joskus taas joku toinen ihminen. Silloin peloissamme vain katselemme Jumalan mahdollisuuksiin uskaltamatta peräänantamattomasti tarttua niihin.

Bartimeus oli epätoivoinen. Se sai hänet peräänantamattomasti huutamaan apua Jeesukselta. Jeesus kuuli ja auttoi häntä. Bartimeuksen elämä muuttui. Entä sinun?

Paljonko rukouksissasi on intohimoa? Kuinka peräänantamattomasti uskot, ettet voi elää ilman etsimääsi Jumalan siunausta? Paljonko olet valmis kestämään vastustusta saavuttaaksesi etsimäsi?

Kauko O. Uusila
pastori

Suola on hyvä… Olkoon teissä suola itsessänne, ja eläkää rauhassa keskenänne. Mark. 9:50 (RK)

Jälleen kerran Jeesus ottaa esimerkin israelilaisen arkielämästä puhuakseen siitä vaikutuksesta joka, opetuslapsella, Jeesuksen seuraajalla tulisi olla tässä maailmassa. Suolalla oli kaksi pääasiallista käyttötarkoitusta. Sitä käytettiin maustamaan ruokaa ja estämään lihan pilaantuminen. Suolaa käytettiin myös temppelissä joissain uskonnollisissa seremonioissa puhdistumisen symbolina. Suola jota, israelilaiset käyttivät, koottiin Kuolleen Meren rannoilta. Siihen oli sekoittunut paljon muita mineraaleja ja sen vuoksi se ei ollut yhtä puhdasta kuin muut suolat, mutta sitä oli helposti saatavilla.

Jeesus vertasi opetuslapsen toimintaa suolan käyttöön. Suola on täysin erillinen osa ruokaa. Se ei saa makuaan ruuasta, vaan ruoka maustetaan suolalla. Samalla tavoin, Jeesuksen opetuslapsen tulee omata erilainen elämä, muusta maailmasta eroava. Silloin kun Jeesuksen opetuslapsi on yhteydessä ympärillään oleviin ihmisiin, hänen tulee vaikuttaa heihin omilla periaatteillaan ja käyttäytymisellään. Häneen ei tulisi tarttua tuo ympäröivän maailman ”maku”.

Toisaalta suolan vaikutus ruuassa huomataan vain sen läsnäolon kautta. Suolan ruualle antama maku on tulos siitä, että ruuassa on suolaa. Opetuslapsen itsetarkoitus ei ole suolata ympäristöään, vaan suolan tulee olla osa hänen elämäänsä. Ei jokin erillinen ohjelmoitu, saati tahallinen suoritus.

Vielä on hyvä huomata, että suolalla on paras vaikutus silloin, kun sitä käytetään oikeassa suhteessa. Liian suolainen ruoka on epäterveellistä. Suolaton ruoka taas on mautonta. Aivan samoin on myös Jeesuksen seuraajan elämä. Kun todistuksemme on sopusoinnussa elämämme kanssa, on se silloin myös parhaimmillaan. Jotkut ihmiset ja yhteisöt saattavat jatkuvasti tuoda esiin syytöstä ja tuomiota niitä kohtaan jotka eivät ole Jeesuksen seuraajia. Tuon kaltaisen maailman suolaamisen lopputulos on useimmiten yhä suurempi vastarinta Jeesuksen evankeliumia kohtaan.

Lopuksi, suolaa käytettiin pilaantumisen estämiseksi, erityisesti lihan. Seurakunnan, Jeesuksen seuraajien läsnäolon yhteiskunnassa tulee olla synnin aiheuttamaa rappeutumista, pilaantumista estävä tekijä. Siellä missä Jeesuksen seuraajat ovat läsnä, siellä tulee näkyä Herran Jeesuksen pelastavaa toimintaa.

Suola palvelee vain ollen suolaa. Kun se ei enää palvele, se menettää oikeutensa olla olemassa.

Kauko O. Uusila
pastori

”Joka nuhteettomasti vaeltaa, vaeltaa turvassa, jonka tiet ovat väärät, se joutuu ilmi.”   Sananl. 10:9, (KR1933/38)

Vilpittömyys, suoraselkäisyys, rehellisyys on kautta aikojen ollut yksi arvokkaimmista piirteitä ihmisessä. Kaikella varmuudella voikin sanoa, että se on yksi piirre joka, parhaiten synnyttää luottamusta lähimmäisissämme. Kun on kerran menettänyt rehellisyytensä ihmisten edessä, on sitä vaikea saada takaisin. Tuo menetys aiheuttaa suurta vahinkoa uskottavuudellemme, voidaanko meihin luotaa.

Vilpittömyyttä voidaan kuvailla seuraavin ajatuksin ja sanoin: vahva sitoumus moraalisiin arvoihin, olotila ilman korruptiota; eheä, koskematon, jakamaton.

Näillä määritelmillä emme viittaa jonkin tietyn synnin läsnä- tai poissaolosta tai sataprosenttisesta synnittömyydestä. Ennemminkin viittaamme periaatteiden tai arvojen puuttumiseen. Se tulee parhaiten esiin puheittemme ja tekojemme välisessä ristiriidassa. Puhumme rakkaudesta, mutta olemme kovia ja tunteettomia. Kehotamme kuuliaisuuteen ja kuitenkin rikomme maamme lakeja vastaan. Julistamme rehellisyyttä, mutta kestääkö raha-asiamme päivänvaloa. Uskottavuutemme lepää sen varassa, mitä teemme ja puhumme.

Kristillisiä yhteisöjä ja yksilökristittyjä arvioidaan usein edellä mainitun periaatteen mukaisesti. Seurakunta nähdään erkaantuneena julistamansa opin todellisuudesta. Yksilökristityissä nähdään erilainen käyttäytyminen seurakunnan yhteydessä ja viikolla, arki elämässä. Heidän todistuksensa työssä, naapurustossa ei ole vain köyhää, vaan saattaa koitua kompastuskiveksi totuutta etsiville lähimmäisille.

Raamatun teksti kuvaa sitä luottamusta jota, vilpitön ihminen nauttii. Häntä kohtaava kaikki samat vaikeudet, ongelmat ja vastoinkäymiset kuin ketä tahansa. Siitä huolimatta, hänen sitoutumisensa elää ilman vilppiä antaa hänelle turvaa ja inspiroi ympärillä olevia. Vilpitön ihminen tietää, että todellinen taistelu ei johdu olosuhteista vaan siitä, miten me niissä suhtaudumme ja käyttäydymme. Hän viljelee ja jalostaa elämässään terveitä, ehyitä periaatteita ja arvoja.

Tunnettu englantilainen, 1600 luvulla elänyt teologi ja pastori on sanonut: ”hyvät periaatteet päässämme synnyttävät hyviä päätöksiä sydämessämme ja hyvää käytöstä elämässämme”.

Kauko O. Uusila
pastori

“Heretkää ja tietäkää, että minä olen Jumala…”, Psalmi 46:11.

Ajassa jossa elämme, kärsivällisyys koetaan hetki hetkeltä epämiellyttävämmäksi. Menneinä aikoina ”viivästys” saatettiin käsittää päivinä tai kuukausina. Tänä päivänä sellaiseksi käsitetään aika jonka, tietokoneemme tarvitsee käynnistyäkseen, mikroaaltouuni ruuan lämmittämiseen, ystävä soittoomme vastaamiseen tai liikennevalojen vaihtuminen punaiselta vihreälle. Tämä osoittaa, että kärsimättömyydestä on tullut osa niin tärkeä elämäämme, että mittaamme ajankäytön tehokkuutta sekunneissa. Pienenkin odottamisen kohdatessa yhä harvempi tämän päivän ihminen kykenee kontrolloimaan ahdistusta ja hermostuneisuutta.

Eräässä kansanviisaudessa todetaan, että kärsivällisyys on taitoa osata odottaa. Tämä saattaa kääntyä ajatuksissamme niin, että ymmärrämme juuri odottamisen kaikkein tärkeimmäksi. Psalmin kirjoittaja lisää odottamisen aiheuttamaan hermostuneisuuteen tärkeän lopputekijän: ”…tietäkää, että minä olen Jumala”. Näin ollen, tärkeimpiä asioita elämässämme onkin ojentaa elämäämme kohti niitä toistuvia kutsuja joita, Jumala esittää meille elämään hänen yhteydessään. Näin katsottuna voisimme ajatella, että kärsivällisyys on haaste nauttia Jumalan tuntemisesta silloinkin kun, elämäntilanteemme vetää meitä yhä syvemmälle huoliin, ahdistukseen ja kärsimättömyyteen.

Pohdi hetki kanssani hyvin tuttua ja arkistakin tilannetta elämässämme. Olemme jossakin virastossa hoitaaksemme meille tärkeää ja kiireellistä asiaa, jonotamme. Olemme jo luovuttaneet osan asian hoitamiseen liittyviä asiakirjoja ja joudumme odottamaan. Yhtäkkiä, aivan yllättäen odotustilaan ilmestyy virkailija ja kertoo jo valmiiksi kärsimättömälle joukolle, että tietojärjestelmä on kaatunut. Heiltä pyydetään hieman kärsivällisyyttä ja odottamaan rauhassa kunnes vika saadaan korjattua. Välittömästi mielessämme alkavat nousta esiin kaikki kiireelliset ja tekemättömät työmme. Alamme käyttäytyä levottomasti. Mieliimme nousee moittivia ajatuksia virkailijoita, tietojärjestelmää ym. kohtaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä näkyvämmäksi muuttuvat reaktiomme.
Tämän kaltaisesta tilanteesta voimme täydellä syyllä todeta, että odotamme mutta emme nauti tilanteesta. Samalla huomaamme menettäneemme mahdollisuuden nauttia Hänen yhteydestään, jolle vain pari päivää aikaisemmin, sunnuntain jumalanpalveluksessa sanoimme: ”olet kaikkein tärkein elämässäni ja koko maailmankaikkeudessa”.

Suurin haasteemme onkin tyynnyttää, rauhoittaa mielemme silloinkin kun, joudumme ”sietämään” odottamisen sietämätöntä ”riesaa”. On oma vastuumme nostaa katseemme olosuhteista niiden yläpuolella olevaan ja niitä hallitsevaan Jumalaan. Kun seuraavan kerran olet tilanteessa jota, et itse voi kontrolloida, joka ei ole sinun itsesi hallinnassa, anna silloin Jumalan johdattaa mielesi ja henkesi lepäämään Hänessä. Silloin kärsivällisyydestäsi tulee arvokas ja odottamisesi palkitaan.

Kauko O. Uusila
pastori

”Häntä me julistamme neuvoen ja opettaen jokaista ihmistä kaikella viisaudella, asettaaksemme esiin jokaisen ihmisen täydellisenä Kristuksessa. Sitä varten minä näen vaivaa taistellen hänen vaikutuksensa mukaan, joka vaikuttaa minussa voimakkaasti”. (Kol. 1:28,29, RK)

Näissä kahdessa jakeessa käy esille ihailtavalla tavalla apostoli Paavalin palvelustyön filosofia. Tekstiin perehtyminen vie meiltä muutaman minuutin.

Ensiksi, Paavali osoittaa, että hänen päämääränsä on tuoda jokainen ihminen esiin täydellisenä Kristuksessa. Kun Paavali puhuu täydellisyydestä, hän ei tarkoita ihmisen synnittömyyden tilaa. Hänelle tuo sana pitää sisällään ajatuksen palautumisesta luomisen mukaiseen alkuperäiseen tarkoitukseen. Paavalille palvelemisen päämäärä oli siis jokaisen ihmisen palauttaminen (restaurointi) siihen Jumalan alkuperäiseen, luomisessa tarkoitettuun tarkoitukseen.

Toiseksi, Paavali kertoo, miten hän aikoo toteuttaa tuota palvelustehtävää: neuvoen (nuhdellen ja varoittaen) ja opettaen. Jokainen, joka tietää jotakin hengellisestä elämästä, ymmärtää, että väärälle perustalle ei voi rakentaa oikein. Tästä syystä tarvitaan neuvomista, nuhtelua ja varoittamista. Se ei kuitenkaan yksinään riitä, on myös opetettava sen elämän laadusta, jota Herra haluaa omilleen.

Kolmanneksi, opetus tulee antaa kaikella viisaudella. Ketään ihmistä ei tule kohdella kuin konetta. Ei myöskään ajatellen, että kaikki olisivat samanlaisia. Vaikka meillä on joitakin hyvin samankaltaisia piirteitä keskenämme, on jokaisella kuitenkin aivan oma, ainutlaatuinen persoonallisuutensa. Kaikella viisaudella opettaminen tarkoittaakin tämän jälkimmäisen ymmärtämistä ja totuuden esilletuomista siten, että se tulee jokaiselle selkeäksi hänen omassa kulttuuriympäristössään.

Lopuksi, Paavali sanoo, että tällainen palveleminen vaatii vaivannäkemistä. Tässä onkin ehkä se kaikkein heikoin kohtamme. Helposti sorrumme ajattelemaan, että totuus tulee selväksi sitä ”jakelemalla”. Kuitenkin niiden opettaminen, jotka kohdallemme on uskottu, edellyttää meiltä jatkuvaa sitoutumista ja päämäärätietoisuutta. Totuuden saattaminen ihmisten tietoisuuteen on varsin helppoa. Suurin haaste onkin, että saisimme sen totuuden toimimaan jokapäiväisessä elämässä.

“Todelliset suurmiehet eivät koskaan ajattele olevansa suuria, eivätkä pienen pieniä”.

Kauko O. Uusila
pastori

Yksi aikamme yhteiskunnallisia piirteitä on ihmisen voimakas yksilökeskeisyys, individualismi. Länsimainen ihminen käsittää itsensä mieluummin yksilönä kuin osana yhteisöä. Samaan aikaan hän on myös kroonisen allerginen lähes kaikenlaiselle sitoutumiselle. Hän on valmis torjumaan kaiken, joka jollain tavoin rajoittaisi hänen omia suunnitelmiaan. Valitettavasti kristillinen seurakunta ei ole onnistunut välttymään tältä ilmiöltä. Yhä useampi tunnustaa olevansa Kristuksen seuraaja ja samaan aikaan hän välttelee sitoutunutta yhteyttä seurakunnan kanssa. Seurakunnan jäsenyys ei tee meistä Jeesuksen seuraajia, mutta Jeesuksen seuraajina olemme seurakunnan jäseniä.

Paavali kirjoitti Tiitukselle sanoen, että Kristus ”antoi itsensä meidän puolestamme… puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka ahkeroi hyviä tekoja” (Tiit.2:14 RK). Kristuksen suorittaman lunastustyön tarkoituksena oli siis muodostaa kansa, yhteisö. Hän antoi itsensä, että pelastetut yksilöt muodostaisivat yhteisön jonka kautta he yhdessä ahkeroisivat hyviä tekoja. Tämä sama ajatus yhteydestä tulee voimakkaana esille myös Johanneksen evankeliumin luvussa 17. Jeesus ei pyydä, että uskovilla olisi yhteys, sehän kuului jo sovituksen ”pakettiin”. Hän rukoili Isää, että hänen seuraajiensa yhteys olisi samanlaista kuin hänen ja Isän välinen yhteys, että jo olemassa olevassa yhteydessä ”he olisivat täydellisesti yhtä” (Joh. 17:11, 23).

Tuo yhteys on ensinnä luonteeltaan hengellistä. Kuitenkin, apostoli Paavalin opetuksen mukaan siihen kuuluu olennaisena osana myös käytännöllinen, tämän päivän ulottuvuus, ”kansan, joka hyviä tekoja ahkeroi”. Entäpä jos lisäisimme tähän ahkerointiin ilolla tekemisen mielen, sillä ”joka laupeutta harjoittaa, tehköön sitä iloiten” (Room. 12:8 RK). Muodostuisiko silloin yhteydestä iloinen asia? Tulisiko silloin yhdessä tekemisestä iloinen asia? Tulisiko silloin seurakunnasta joukko Jeesukseen uskovien yksilöiden muodostama yhteisö, joka iloiten yhdessä palvelisi Jumalaa tehden hyvää? Voisinko silloin sanoa ystävälleni, ”se on minun seurakuntani, olen osa sitä ja olen ylpeä siitä”?

Kauko O. Uusila

”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Joh. 3:15 RK.

Aluksi haluan pyytää sinua tekemään pienen harjoituksen. Lue muutamaan kertaan seuraavat sanat ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi…”. Huomaat kuinka hiljalleen luetun paino alkaa siirtyä sanalle ”antoi”.

Jos annat lukemasi päästä sisällesi, alat huomata kuinka ajatus on täysin vastakkainen käsityksellemme rakkaudesta. Rakkauden nykyisen määritelmän mukaan, antaminen ei ole kovinkaan huomiota herättävä piirre. Nykypäivän käsitys rakkaudesta on lähinnä tunteellisuuteen viittaava. Juuri tästä syystä sanomme rakkauden loppuneen kun tunteet ovat laimenneet tai kadonneet.

Tämä käsitys pääsee harvoin muuttumaan edes ihmisen ja Jumalaan välisessä suhteessa. Sen sijaan, että odottaisimme kuulevamme hänen suuresta rakkaudestaan meitä kohtaan, käymme hänen eteensä lähes loputtoman pyyntöjen listan kanssa. Vieläpä hyvin usein nämä pyynnöt kohdistuvat vain omaan hyvinvointiimme. Onko meissä mikään muuttunut vaikka uskommekin Jeesukseen Pelastajanamme.

Itsekeskeisyyttämme kuvaa hyvin erään rouvan esittämä kiitosaihe. Hän oli nähnyt kuinka varkaat olivat tyhjentäneet naapurin kodin. Hänen suurin kiitosaiheensa oli, että ”häneltä ei viety mitään, kunnia Jumalalle”. Minkä kaltaista kristillisyyttä tämä tällainen on? Kristillisyyttä, joka ei ajattele mahdollisuutta siunata epäonnen uhreja, vaan iloitsee kun itse pääsi pälkähästä, menettämättä mitään.

Lue nyt uudelleen Johanneksen taltioimat Jeesuksen sanat: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi…”. Huomaatko, korostus onkin antamisella. Meille esitellään senkaltainen rakkaus joka toimii toisten parhaaksi. Ei vaadi, vaan antaa. Ei keskity saavutettavaan etuun, vaan uhrautuu. Mikä ero tällä onkaan siihen mitä me tänä päivänä kutsumme rakkaudeksi.

Miten me voimme olla Jumalan omia tulematta osallisiksi hänen ominaisuuksistaan? Jumalan lapsena olemisen, Pyhän Hengen työn tulee saada synnyttää meissä pidättäytymätöntä halua saada olla muille siunaukseksi. Jumalan meihin antaman hengellisen elämän tulisi saada huomiomme pois omastamme. Sen jälkeen kykenemme näkemään ne ihmiset jotka epätoivoisesti tarvitsevat Jumalan rakkautta.

Tunnettu amerikkalainen evankelista Dwight Lyman Moody sanoi kerran: ”Ihminen voi olla hyvä lääkäri rakastamatta potilaitaan; hän voi olla hyvä asianajaja rakastamatta asiakkaitaan; hän voi olla hyvä geologi rakastamatta tiedettä; mutta hän ei koskaan voi olla hyvä kristitty ilman rakkautta”.

Kauko O. Uusila